"Rakkaus ja myötätunto elämän perustana."

Jopas oli eilen mielenkiintoinen iltapäivä! Kävin kuuntelemassa erään tiibetiläisen opettajan pitämää puhetta aiheesta"Rakkaus ja myötätunto elämän perustana."
Ja voi, miten tykkäsin! Yhdistän buddhalaisuuden seesteisyyteen, puhtauteen ja rakkauteen- enkä ole mieltänyt että voisin koskaan itse painovirheineni olla osa sitä. Siksi yllätyin iloisesti tajutessani miten paljon minulla on buddhalaisia elämänarvoja, ilman että olen siitä koskaan kunnolla lukenutkaan. (pitäisi kyllä!)
Matka lienee kuitenkin tärkein; halu oppia ja muuttua. Ei sillä ole väliä, mistä ajatuksensa ammentaa.

Ajatuksiani on pitkään riivannut ja valvottanut maailmassa vellova pahuus ja kärsimyS, eivätkä lohdutukseksi tarkoitetut neuvot; "Et sinä voi sille mitään" tai "Ei vaan kannata ajatella asiaa" ole koskaan toimineet. Minähän haluan ajatella, ja minä haluan voida asioille jotain.
Koenkin toisinaan syvää syyllisyyttä hyväosaisuudestani. Mietin miksi juuri minä saan olla turvassa ja istua upottavan pehmeällä sohvalla syömässä herkkuja vain huvin vuoksi, elokuvia katsellen. Miksi juuri minulla on kaikkea, mitä ihminen voi toivoa; puhdasta juomavettä tuhlattavaksi asti, ravitsevaa ruokaa jääkaapin täydeltä. Suuri perhe, terveet lapset, hyvinvoiva ruumis ja paljon virikkeitä. Olen siitä kiitollinen, mutta on silti epäreilua että samaan aikaan pieni vauva kuolee äitinsä käsivarsille puutteellisen terveydenhuollon vuoksi, kymmenvuotias joutuu pakon edessä myymään kehonsa, ja ikänsä kotimaataan rakastanut pakotetaan lähtemään sodan jaloista vieraiden ihmisten armoille. Eivät mene tasan nallekarkit.

Opettaja sanoi, ettei hänestä riitä että tekee ainoastaan yhden- vaan mielummin viisi ihmistä onnelliseksi.
"Kun pyrimme tekemään jokaisen kohtaamamme ihmisen onnelliseksi, saavutamme päämäärämme."
Siihen riittävät usein yksinkertaisesti hymy ja ystävällisyys. Tämän olen käytännössä huomannnut todeksi lukemattomia kertoja. Ennakkoluuloton, sydämellinen suhtautuminen johtaa positiivisesti yllättäviin tilanteisiin.
( Palaan toiste asiaan kertomalla erimerkkitarinan Paavosta. (nimi muutettu.) )
Hän puhui myös ehdottoman ja ehdollisen rakkauden eroista; meillä on kyllä taipumus rakastaa syvästi omia lapsiamme, omia puolisoitamme, omia vanhempiamme- sehän on koko yhteiskunnan elinehto. Mutta entäs ne muut kaikki aivan yhtä arvokkaat ihmiset; jonkun pojat, siskot, äidit? Miksei rakkautemme yllä heihin?
Entä miksi ihmisen on niin vaikea luopua omastaan toisen hyväksi?
Itse huomaan että osa ihmisistä suo itselleen hyvin heppoisin perustein turhakkeita korujen, vaatteiden ja sisustustarvikkeiden muodossa samalla kun katastrofirahastoon maltetaan ojentaa vain muutama kolikko lompakon pohjalta. Toisaalta avokätisesti lahjoittava saattaakin vain vain lunastaa hyvää omaatuntoa (väliäkö sillä silti on, silläkin rahalla muutetaan asioita) ja teot arkielämässä jäävät puolitiehen. Toisesta ihmisestä ei käytännössä välitetä mikäli hän ei linkity jollain kiinteällä tavalla omaan elämään...
On hyvin vaikeaa löytää sitä omaa, kultaista keskitietään- mutta uskon että kannattaa ainakin yrittää. Elämä on jokatapauksessa aivan liian lyhyt tuhlattavaksi pelkän maallisen omaisuuden kartoittamiseen. Sellaisesta luopumalla voi lahjoittaa jollekin kokonaisen elämän.

Nyt tämän punaiseen ja oranssiin sonnustautuneen, ruskeat silmät tuikkien hymyilleen pienen miehen ajatukset on tallennettu sydämeen työstettäväksi.

Ja kasvaminen jatkuu...